Neljänneskatsaus.

Heippa!

Ehei, en ole luovuttanut!
Minulla on vain ollut niin kiire, että en ole tänne ehtinyt, hääblogi kun on edelleen se nro. uno.

31.8 ajoin täristen kohti Kullaata ja siellä sijaitsevaa Metsäopistoa.
Harvoin jännitän, mutta silloin jännitin.
Kävelin koulun päärakennukseen ja jäin istumaan aulaan. Pikkuhiljaa sinne tuli eri ikäisiä miehiä, jotka katselivat kulmiensa alta toisaan ja minua, miettien varmasti ihan samaa, kuin minä; "Onkohan nämä tulossa mun luokalle?"

Sienisaalis.

Onneksi viereiseen penkkiin istahti rempseän oloinen nainen, joka ainakin oli tulossa kanssani samalle luokalle! Juttelimme siihen asti, kunnes opettaja tuli, pojat olivat hiljaa. Jännä.

Meillä on ihan mahtava luokka! Kolme naista ja loput miehiä. Tämän hetkinen pääluku on kai 19, muutama jäi kelkasta jo alkumetreillä ja osaa ei ole muuten vain kauheasti näkynyt, mutta näitähän nyt aina on. Ikähaitari on alle parikymppisistä yli viisikymppiseen.

Isän koneella takapiruna. Ergo.

Mitäs me sitten on puuhailtu? Ensimmäiset viikot menivät lähinnä luokassa istuskellessa ja perseen levitessä. Välillä kävimme metsässä mittausharjoituksissa, ihmettelemässä kasveja, keräämässä puolukoita ja viime vuoden sennujen savotalla.

Sitten pääsimme metsään koko viikoksi raivaussahojen kanssa. Se oli kivaa! Raivaussahalla ei voi tappaa itseään (ainakaan kovin helposti) ja niin isoa puuta on turha lähteä sillä jyrsimään nurin, että tappaisi itsensä. Huomatkaa positiivinen suhtautumiseni ja ennakkoluulottomuuteni kaikkia sähkö/polttomoottorivehkeitä, joissa on terä, kohtaan. ;D

Iltaharjoittelua pikkubroidin koneella. Buffalo.

Ilmakin oli hyvä ja me olimme P:n kanssa niin timanttinen työpari, että jälki oli suoraan oppikirjasta.
Mutta mikäs ihme se on, kun toinen on tehnyt niitä hommia ennenkin ja toinen on nihilisti pitkien kantojen ja risukkojen suhteen, niin pakkohan siitä on tulla priimaa! Opin kyllä valtavasti, niin raivaussahan käytöstä, kuin puiden poistosta, että ihan hyvä homma oli!

Taas pari viikkoa teoriaa ja sitten, kun koko muu koulu oli syyslomalla, meidät laskettiin ajokoneille!
Jee! Täytyy kyllä sanoa, että vaikka se viikko oli kuluneista kouluviikoista kaikkein mahtavin, niin silti... Minä olen ajanut koneella ennenkin ja kuormannut + purkanut, joten en ehkä saanut viikosta niin paljon uusia ahaa-elämyksiä, kuin muut.

Täydellisen kuorman metsästys koulun Gasellella.

Rata-ajo oli ihan jees, varsinkin se ylämäki, ala-, mutta koko päivä siinä ryskytyksessä sai kyllä selän kipeytymään. Jotain tekemistä ehkä asialla, että koulun koneet ei oo ihan uusia ja sain kynsin hampain pitää kiinni, että pysyin edes penkillä. Plus että sait koneeseen noustasi keräillä kaikki rojut, kuten käsinojat syliisi lattialta, ne kun on "vähän" rikki... Mitäs pienistä.

Simulaattorit sen sijaan on ihan perseestä. Voi kristus sentään. Silmät menee ihan sekaisin ja virtuaalitodellisuus ei nyt ihan vastaa sitä oikeaa konetta. Kun yritän viidettä kertaa pyöräyttää penkkiä siirtääkseni konetta, alkaa harmittaa.
Lisäksi kun yrität epätoivon vimmalla saada tusinatestiä läpi ja vielä John Deerellä, josta saat allergisen reaktion nähdessäsi sen, niin kyllä vituttaa.
Tiedoksi, että Deeren grafiikka on SURKEA verrattuna PONSSEEN ja muutenkin kyseinen merkki on ihan perseestä, vaikka en olekaan ennakkoluuloinen. Ehkä vähän. Ja merkkiuskollinen. Paljon.

Wisent ja maailman epäergonomisin tankkausasento.

Kaikkein mahtavinta ajokoneviikossa oli kuitenkin maanantainen koneen siirto.
Haettiin yksi ajokone Porista. Ja meidän luokan pojat on nynnyjä. Tai ainakin meidän ryhmän oli.
Kun kysyttiin kuka ajaa koneen kyytiin, niin turvakenkien kärjet olivat selvästi mielenkiintoisempia.
Onneksi ryhmässä on reippaita naisia. P ajoin koneen kyytiin ja minulle iskettiin avaimet käteen, kun se piti ajaa alas. Koska kukaan pojista ei halunnut/uskaltanut.
Mutta oli se melkein siisteintä ikinä. Kyydissäni ollut poika hikoili, kuin pieni sika. Ei se nyt niin hurjaa ollut.

Luokkaretki Isonevalle.

Viime kouluviikolla meillä oli moottorisahalla kaatamista.
Minulla on edelleen kaikki raajat ja kaikki meidän luokalla on elossa. Eli hyvin meni.
En kuitenkaan tekisi työkseni, sen verran väsyttävää ja vaarallista hommaa. Vaikka en enää pelkää sitä sahaa, niin en silti lähde yksikseni kaatamaan kovin isoa puuta. Ei ollut mun juttu.

Kaikin puolin kohta loppuva syyslukukausi on ollut oikein kiva ja antoisa.
Tammikuussa pitäisi mennä leimikolle ajamaan. Ihan oikealla koneella, ei hevosvoimin. Kaatamaan eivät varmaan vielä päästä. Enkä ehkä olisi siihen valmiskaan. Vielä.

Tuli käytyä Länsirannikon konepäivillä.

Innolla odotan mitä ensi kuun koneenkorjausviikot ja noin viikon päästä olevat ensimmäiset ammattipätevyystunnit tuovat mukanaan!

"Isona musta tulee motokuski!"

Metsän poika tahdon olla,
Sankar' jylhän kuusiston,
Tapiolan vainiolla
Karhun kanssa painin lyön,
Ja maailma unholaan jääköön.

Vaan minäpä olen tyttö.

Karhun kanssa painiminenkin saa jäädä, sen verran jos pysyy paikallaan, että saan siitä valokuvan otettua, niin hyvä on.

Isäni on metsäkoneyrittäjä. Ollut vuosikymmeniä.
Minä olen niihin koneisiin tottunut jo pikkutytöstä. Muistan sen ensimmäisen traktoriin rakennetun kaatopään. En muista tarkalleen kuinka monta konetta on ollut, mutta muistan niiden mallit, värit ja tuoksun.

Tiedättekö sen tuoksun, kun täynnä oleva tukkirekka pyyhältää ohi?
Kaadetun puun tuoksu. Pihka. Öljy. Rasva. Metsä.

Hain peruskoulusta Kullaan Metsäopistoon ja pääsin sinne.
En mennyt. En ollut 16-vuotiaana vielä valmis menemään.
Mutta nyt olen.

15-vuotta ajatusta kypsentäneenä ja muutaman muun koulutuksen läpikäyneenä olen vihdoinkin valmis menemään sinne, minne minun olisi pitänyt mennä jo ajat sitten.

Olen ollut nykyisessä työssäni kahdeksan pitkää vuotta.
Viime kesänä kyllästyin totaalisesti paskaan palkkaan, siihen että kaikki työt tuupattiin varastoon ja työn arvostuksen puutteeseen. En kuitenkaan vielä voinut hakea, koska työvuodet eivät täyttyneet opintovapaata ajatellen.

Odottavan aika oli pitkä, mutta vihdoin ja viimein Winnovan sivulle aukesi haku aikuiskoulutuslinjalle, metsäalan perustutkintoon!
En kahta kertaa miettinyt, vaan sähköinen hakemus menemään.

Taas odottelin. Ja odottelin. Ja vielä vähän odotin.
Helmikuusta aina toukokuun loppuun. Hakuaika päättyi, kohta saisi luvan tapahtua!
Tiesin koulun alkavan 31.8. Pyysin kesäloman elokuun alusta. Enkä todellakaan aikonut mennä takaisin.

Odotin kirjettä, kuin kuuta nousevaa. Lähetin sähköpostia koulutusvastaavalle. Yritin soittaa. Olin tosi rasittava.
Sitten, 12. kesäkuuta puhelimeni soi.
Minua pyydettiin haastatteluun, en töiltäni päässyt. Haastattelu otettiin puhelimessa.
Minut toivotettiin tervetulleeksi Kullalle syksyllä! Kirje tulisi kuulemma vasta heinäkuulla, mutta paikka oli minun!

Repesin riemusta, soitin äidille, lähetin viestin miehelle ja hymyilin loppupäivän kuin hangonkeksi konsanaan. Maanantaina kävelin vastaavan juttusille ja ilmoitin tarvitsevani opintovapaata.
Torstaina sain nimet paperiin ja molliin laitettiin paikka auki. Juhannus pelastettu.
Loput viisi viikkoa hoin itselleni "enää niin ja niin monta päivää".

Onhan se haikeaa jättää tuttu ja turvallinen työpaikka taakse, mutta, sillä ei ole enää minulle mitään annettavaa. Osaan jo kaiken, en voi enää kehittyä paremmaksi. Sitä paitsi, elämässä pitää olla haasteita. Ja tässä niitä on!

Blogissa yritän purkaa eroahdistustani hääblogiini, se kun jää taakse, kun saan häät käsiteltyä.
Lisäksi haluan vuosien päästä lukea, että miten meni noin omasta mielestäni ja ehkä, ehkä, voin olla esimerkkinä jollekin muulle, joka haluaa toteuttaa unelmiaan.

Tervetuloa matkalle metsän siimekseen. :)