"Isona musta tulee motokuski!"

Metsän poika tahdon olla,
Sankar' jylhän kuusiston,
Tapiolan vainiolla
Karhun kanssa painin lyön,
Ja maailma unholaan jääköön.

Vaan minäpä olen tyttö.

Karhun kanssa painiminenkin saa jäädä, sen verran jos pysyy paikallaan, että saan siitä valokuvan otettua, niin hyvä on.

Isäni on metsäkoneyrittäjä. Ollut vuosikymmeniä.
Minä olen niihin koneisiin tottunut jo pikkutytöstä. Muistan sen ensimmäisen traktoriin rakennetun kaatopään. En muista tarkalleen kuinka monta konetta on ollut, mutta muistan niiden mallit, värit ja tuoksun.

Tiedättekö sen tuoksun, kun täynnä oleva tukkirekka pyyhältää ohi?
Kaadetun puun tuoksu. Pihka. Öljy. Rasva. Metsä.

Hain peruskoulusta Kullaan Metsäopistoon ja pääsin sinne.
En mennyt. En ollut 16-vuotiaana vielä valmis menemään.
Mutta nyt olen.

15-vuotta ajatusta kypsentäneenä ja muutaman muun koulutuksen läpikäyneenä olen vihdoinkin valmis menemään sinne, minne minun olisi pitänyt mennä jo ajat sitten.

Olen ollut nykyisessä työssäni kahdeksan pitkää vuotta.
Viime kesänä kyllästyin totaalisesti paskaan palkkaan, siihen että kaikki työt tuupattiin varastoon ja työn arvostuksen puutteeseen. En kuitenkaan vielä voinut hakea, koska työvuodet eivät täyttyneet opintovapaata ajatellen.

Odottavan aika oli pitkä, mutta vihdoin ja viimein Winnovan sivulle aukesi haku aikuiskoulutuslinjalle, metsäalan perustutkintoon!
En kahta kertaa miettinyt, vaan sähköinen hakemus menemään.

Taas odottelin. Ja odottelin. Ja vielä vähän odotin.
Helmikuusta aina toukokuun loppuun. Hakuaika päättyi, kohta saisi luvan tapahtua!
Tiesin koulun alkavan 31.8. Pyysin kesäloman elokuun alusta. Enkä todellakaan aikonut mennä takaisin.

Odotin kirjettä, kuin kuuta nousevaa. Lähetin sähköpostia koulutusvastaavalle. Yritin soittaa. Olin tosi rasittava.
Sitten, 12. kesäkuuta puhelimeni soi.
Minua pyydettiin haastatteluun, en töiltäni päässyt. Haastattelu otettiin puhelimessa.
Minut toivotettiin tervetulleeksi Kullalle syksyllä! Kirje tulisi kuulemma vasta heinäkuulla, mutta paikka oli minun!

Repesin riemusta, soitin äidille, lähetin viestin miehelle ja hymyilin loppupäivän kuin hangonkeksi konsanaan. Maanantaina kävelin vastaavan juttusille ja ilmoitin tarvitsevani opintovapaata.
Torstaina sain nimet paperiin ja molliin laitettiin paikka auki. Juhannus pelastettu.
Loput viisi viikkoa hoin itselleni "enää niin ja niin monta päivää".

Onhan se haikeaa jättää tuttu ja turvallinen työpaikka taakse, mutta, sillä ei ole enää minulle mitään annettavaa. Osaan jo kaiken, en voi enää kehittyä paremmaksi. Sitä paitsi, elämässä pitää olla haasteita. Ja tässä niitä on!

Blogissa yritän purkaa eroahdistustani hääblogiini, se kun jää taakse, kun saan häät käsiteltyä.
Lisäksi haluan vuosien päästä lukea, että miten meni noin omasta mielestäni ja ehkä, ehkä, voin olla esimerkkinä jollekin muulle, joka haluaa toteuttaa unelmiaan.

Tervetuloa matkalle metsän siimekseen. :)